Jouduin jättämään
harrastukseni
Aloitettuani
musiikkiopiston 12-vuotiaana olin innoissani ja halusin harjoitella koko ajan.
Se oli silloin helppoa, koska koulu ei vienyt aikaa vapaa-ajasta juuri yhtään.
Minusta tulisi lahjakas klarinetin soittaja! Mitä pidemmälle etenin
soitoissani, sitä enemmän opettajani alkoi vaatia harjoittelua. Yleensä hän
tokaisi minulle soittotunnin päätteeksi: ”Jos haluat tulla ammattilaiseksi,
sinun tulee harjoitella päivittäin yksi-kaksi tuntia, jotta kehittyisit
tarpeeksi.” Pikkuhiljaa ajatukseni alkoivat muuttua negatiivisemmaksi ja aloin
stressaantua, sillä aika ei tulisi millään riittämään koulun ohessa.
Opettajani ei
ymmärtänyt minua! Vaikka hän kehui joka kerta soittotunnilla, hän myös keksi
aina jotain parantamisen varaa. Mikään ei riittänyt! Olin hänen mielestään
lahjakas, tuleva ammattilainen, mutta samalla oppilas, joka ei harjoitellut
tarpeeksi. Eikö musiikkiopistossa voinut soittaa harrastuksen merkeissä? Pitikö
kaikista oppilaista tulla ammattilaisia? Oliko tärkeintä menestyä, saada hyviä
arvosanoja tutkinnoista ja soittaa konserteissa kauniita, pitkiä ja kuuluisia
kappaleita ammattimaisesti? Koin musiikkiopiston olevan toinen koulu.
Sen lisäksi, että
kävin soittotunneilla, piti osallistua orkesteriin ja teoriaopetukseen. Viikko
täyttyi jo pelkästään harrastuksesta, ja seuraavaksi ongelmana oli, miten
ehtisin opiskella kouluasioita ja menestyä koulussa tavoitteeni mukaan. Kumman
laitan tärkeysjärjestyksessä ensimmäiseksi?
Opettajallani oli
ongelmaani vastaus, joka ei miellyttänyt minua : ” Musiikkiopiston oppilaana
tulisi harjoitella säännöllisesti ja osallistua pakollisiin toimintoihin,
vaikka tuntuisi, ettei aikaa jää muuhun. Muuten ei menesty.”
Ymmärsin kyllä, että
opettajat halusivat ajatella oppilaidensa parasta, mutta siltikin minua ärsytti
kamalasti. Teinkö kaikista asioista itselleni ongelman? Miten muilla oli aikaa,
mutta minulla ei? Ajattelin, että ehkä muilla oli helpompaa, koska he asuivat
Ylivieskassa, mutta minä en. Piti siis varata aikaa matkoihin, mikä taas
vähensi vapaa-aikaani. Koin sen hankalaksi.
Keksin ongelmaani
ratkaisun: opettelisin soittoläksyjäni joka päivä vähän aikaa läksyjeni teon
välissä. Silloin käyttäisin aikani hyödyksi ja saisin muutakin ajateltavaa kuin
koulutehtävät. Tämä toimi hetken aikaa. Olin taas iloinen ja jaksoin pitkien
koulupäivien jälkeen mennä vielä illaksi soittotunneilla tai orkesteriin
hyvillä mielin.
Loppujen lopuksi
motivaationi romahti. Haaveilin salaa, että lopettaisin koko harrastuksen. Onko
siinä mitään järkeä, kun harrastuksesta aiheutuu enemmän päänvaivaa kuin iloa?
Tein päätökseni ja lopetin musiikkiopistossa käymiseni kokonaan. Koin kylläkin
olevani saamaton ihminen.
Arvostan suuresti ihmisiä,
jotka ovat musiikkiopistossa ja menestyvät. Minun kohdallani musiikkiopistossa
käyminen ei vain onnistunut. Koen siltikin sen antavan minulle paljon, enkä
kadu, että olen joskus hakenut ja päässyt musiikkiopistoon. Päinvastoin.
M.H
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Blogissa julkaistaan tarkastetut, asialliset kommentit.